Tarinaan jatkoa

Saunaillan aikana minä, Lauri ja Jetro juteltiin ja juteltiin ja juteltiin. Jetrokin varmaan muistaa aika paljon illasta, mutta pääasiassa ...hmm... mistäs me puhuttiin? Veerasta ja "Villestä". Kriteereistä. Miten ne auttoivat. Mitkä ovat fiilikset nyt. Joka kerran kun kerroin jostain kriteeristä Jetro naurahti tyyliin "heh, ihan niinkuin Lauri..." Laurillakin oli omat kriteerit. Kun ilta oli sen verran loppunut että Jetro oli viemässä kaikkia muita pois jäimme Laurin kanssa kahden. Lauri kaivoi tietokoneesta esiin listansa...ja :D Oli aika hauska kuunnella kun joku kuvaili tarkasti millainen ihminen olet...:) Visusti päätimme että ei sitä voi vielä seurustella...onhan kaikki mennyt niin nopeasti. Vain ystäviä jne...

Jetro tuli takaisin Teemun (Luoma) kanssa. Väsytti. Sohvalla ei mahtunut makaamaan jos ei pää ollut toisen sylissä. Joten oli "pakko" pistää pää Laurin syliin. Ja siinä vaiheessa Laurin käsi rupesi toimimaan automaatiolla...se rapsutti/hiputti minun päätäni....ja kohta huomasin olevani tosi lähellä Lauria...ihan vain hiputuksesta nauttien.... Olin kuin sulaa vahaa... Siinä sitten juteltiin porukalla kaikesta mahdollisesta..minä pääasiassa vain hiputettavana.. :) Olen aina ollut sellainen että minua on pitänyt hipsutta tai rapsuttaa päästä ja selästä tai jaloista... Lauri keksi sen asian josta nautin tosi paljon ja jota en ikinä voi saada liikaa :)

Minä, Jetro ja Teemu jäätiin yöksi. Miikan sängyssä ei kehdannut nukkua, joten nukkumiseen jäi seuraavat vaihtoehdot: Laurin 120cm sänky ja 2 patjaa... plus 2 tyynyä, 2 peittoa ja Teemun makuupussi...

Jotenkin sitä sitten Laurin kanssa päädyttiin viattomasti nukkumaan samaan sänkyyn saman peiton alle samalla tyynyllä.... Jetro ja Teemu nukkuivat lattialla patjoilla samassa huoneessa.

Ja kun yöllä heräsin tokkurassa tajusin olevani Laurin sylissä.. Hui! :) Laurikin taisi herätä, ja ihmetteli samaa asiaa... Enkä ole ikinä ennen nukkunut niin lähellä toista ihmistä. En ikinä ennen. En ikinä ikinä ikinä aiemmin - ja se tapahtui ihan automaattisesti. Ei sitä tietoisesti olisi edes löytänyt sellaista asentoa nukkua. :) Ja minusta se oli aika ihmeellistä...

Seuraava päivä oltiin ihan "normaalisti"... :) Menin äitini synttäreille joissa tädit ihmetteli mikä on hätänä kun vaikutin niin ahdostuneelta. Lopulta kerroin että erosimme Villen kanssa. "liittyykö siihen ketään kolmatta ihmistä?" "Ei" ja ajattelin ihan oikeasti niin! Viereisestä huoneesta kuului kummisetäni ääni. Ajatus: "Lauri! Mitä ihmettä se täällä tekee?? eikun...eihän se voi olla täällä..." ja tämä tapahtui KOLME kertaa! ja melkein peräjälkeen... siinä vihdoin tajusin että maailmassa ei ollut  mitään muuta ääntä kuin Laurin ääni jonka olisin halunnut kuulla niin kipeästi... Ja lähdinkin aika pian kotiin. Kotona soitin heti Laurille.

Ajattelin että "ok nyt tämä asia pitää selvittää"...Lauri oli sopinut niin moneen kohtaan listassani, sopisiko hän jokaiseen kohtaan? Aloimme käymään listaani läpi kohta kohdalta. Puolessa välissä Lauri päätti tulla minun luokseni jotta voitaisiin jutella kunnolla. Ja Lauri juoksi meille. Sillä meni 4minuuttia matkaan johon normaalisti menee 15min reipasta kävelyä....USKOMATON vauhti...mikä lie antoi siivet??

Kävimme listaa läpi kohta kohdalta...ja jokaisen kriteerin kohdalla pidättelin henkeä "voiko olla että tämäkin? Tämäkin? TÄMÄKIN?! T-Ä-M-Ä-K-I-N ?!?!" Ja Lauri sopi joka ikiseen kohtaan! Kaikkiin! KAIKKIIN!! Ja se pieni lämmin pallo joka ensimmäistä kertaa 5 vuoteen oli alkanut kasvaa sisälläni kasvoi ja kasvoi ja kasvoi kunnes täytti minut kokonaan. Rakkaus. Onnellisuus.

Ei kai siinä...todettiin että hullujahan me oltaisiin jos kiellettäisiin toisiltamme tai itseltämme jotain tälläistä? Niin selvää asiaa. Siinä vaiheessa sitä oli enää turhaa kiistää...Se että olet ONNELLINEN ensimmäistä kertaa vuosiin ihan vain siksi kun saat olla jonkun toisen kanssa.

Oliko se oikein? Tunnenko nyt varmasti oikein? Vastahan EILEN erosin? Vastahan olin toisen kanssa yhdessä? Mutta...se suhde oli ollut jo ohi vuosia. Olin VUOSIA käynyt sitä asiaa läpi. Vuosia vuosia. Miksi pitäisi tuhlata hetkeäkään? Miksi pitäisi työntää jokin niin ihana asia kuin Lauri pois?

Ja minä päätin että annan sen hyvän tulla elämääni. Teen sen mikä tuntuu oikealta ja hyvältä. Rakastan tätä ihmistä, puhtaalle rakkaudelle joka hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin hän on. Vaatimatta mitään vastineeksi.

Ja jos sen tunteen voisi purkittaa...jos sen voisi kuvailla jotenkin....voiko sitä? Ei kai?

Seuraavat päivät viikot kuukaudet olemme eläneet pilvissä. Jossain ihan toisessa maailmassa muiden kanssa. Muistan elämässäni ainoastaan yhden hetken jolloin olisin kokenut tätä onnellisuutta muistuttavaa onnen tunnetta.

Äitini ja isäni olivat eroamassa. Äitini puhui miesystävänsä kanssa puhelimessa. Olin tietokoneella. Ja kuulen naurua. Naurua! Onnellista naurua! Ei voi olla totta! Oliko tuo äiti?? Minun piti mennä katsomaan, ja KYLLÄ se oli äiti, äiti hymyili, äiti nauroi, jutteli iloisesti, sädehti! Se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun näin äitini niin onnellisena! (Ainakin minkä muistan!) Voitte uskoa, että se tunne oli uskomaton. Aloin välittömästi itkeä onnesta, hain kameran ja otin kuvia ja videoita ja.... :D Se oli yksi elämäni parhaista päivistä.

Mutta Laurin kanssa. Tuo tunne jatkuu päivästä toiseen. Tunnista toiseen. Viikosta toiseen. Kuukaudesta toiseen!

Onni, onnellisuus, rakkaus....ne ovat sellaisia tunteita että aitoina niitä ei oikein voi sanoin kuvailla. Ne pitää vain kokea!